Syvemmälle aiheen taustoihin | EMMA – Esbo moderna konstmuseum

EMMA – Esbo moderna konstmuseum

EMMA – Esbo moderna konstmuseum är ett av de största museerna i Finland.

Syvemmälle aiheen taustoihin

Pyysimme taidehistorioitsija Elina Räsästä kertomaan Pyhä Anna itse kolmantena -aiheesta. Aihe liittyy Kosketus-näyttelyssä olevaan Pauliina Turakka Purhosen teokseen Mörkö itse kolmantena. Räsänen on yksi tulevan Kosketus -julkaisun kirjoittajista.
 



Pauliina Turakka Purhosen tekstiiliveistos Mörkö itse kolmantena (2011) viittaa sommittelunsa ja nimensä puolesta katolisessa perinteessä tunnettuun hartauskuva-aiheeseen. Myöhäiskeskiajalla suosioon noussut Pyhä Anna itse kolmantena -aihe kuvaa Jeesuksen ruumiillista perimää esittämällä hänet äitinsä Neitsyt Marian ja isoäitinsä, Pyhän Annan kanssa. Suomalaisissa kokoelmissa tätä aihetta kuvaavia maalattuja puuveistoksia on 1400-luvulta ja 1500-luvun alusta säilynyt nelisenkymmentä. Niitä on esimerkiksi Luvian, Marttilan, Keminmaan ja Hattulan kirkoissa, sekä ahvenanmaalaisessa Finströmin kirkossa, jonka esineistöstä Turakka Purhonen on saanut monesti innoitusta. Kuva-aihetta toki myös maalattiin kirkkojen seiniin, valettiin koruihin tai kirjailtiin tekstiileihin. Juuri puuveistoksiin Turakka Purhosen teos kolmiulotteisuudessaan ja kokonsa vuoksi kuitenkin johdattaa katsojan mielen.



Hattulan kirkon Pyhä Anna itse kolmantena -veistos ajoittuu 1400-luvun ensimmäiselle puoliskolle ja se on valmistettu nykyisen Puolan alueella. 


Turakka Purhonen on koonnut veistoksensa kahdesta aiemmasta erillisestä teoksestaan eli yhdistänyt mustanpuhuvan ja monisilmäisen Mörkö-hahmon Äiti ja tytär -nimellä kulkeneeseen teokseen. Äiti ja tytär -kokonaisuus (joka on esimerkiksi valokuvattuna Amos Andersonin museon vuonna 2011 tuottamassa taiteilijan tuotantoa esittelevässä näyttelyluettelossa) niin ikään antoi viitteitä kristilliseen perinteeseen, kuten niin monet muutkin taiteilijan tekstiiliveistokset. Naishahmo pitää kädessään terälehdillä somistettua pensseliä jossa on terälehdet, joten niin ele kuin esinekin samastuvat Neitsyt Marian kädessään pitämään liljaan. Lisäksi hän suoltaa suustaan evankeliumia mustassa ”puhekuplassaan”.
Kiinnostavasti Turakka Purhonen on siis toiminut samoin kuin keskiajalla tavattiin tehdä: jos oli tarve ja halu saada Pyhä Anna itse kolmantena -aiheinen veistetty kuva kirkkoon kunnioitettavaksi, uushankinnan ohella oli myös mahdollisuus muovata vanhempi Neitsyt Maria ja lapsi -aihe tähän uuteen kuosiin. Näin päädyttiin toimimaan esimerkiksi Urjalan ja Padasjoen seurakunnissa 1400-luvun lopulla – keinot tähän transformaatioon olivat monet; Jeesus-lapselle voitiin laittaa hamppukuituja hiuksiksi, mikä teki hänet Maria-neitoseksi tai hahmoille voitiin veistää kokonaan tai osittain uudet päät ja muita ruumiinosia.

 


Padasjoen kirkossa ollut Pyhä Anna itse kolmantena -aiheinen veistos on alun perin kuvannut Neitsyt Mariaa ja lasta. 1300-luvulla valmistettu veistos on 1400-luvun lopulla tai 1500-luvun alussa muutettu Anna-ryhmäksi, muun muassa veistämällä lapsi-hahmolle uusi pää. Veistos kuuluu nykyään Suomen kansallismuseon kokoelmiin.

 
Teoksen englanninkielinen nimi antaa ymmärtää, että taaimmaisena oleva hahmo, mörkö, on miespuolinen (”Bogeyman himself”). Tämä ohjaa katsojan assosiaatioita toisaalle, jopa uskonnollisten yhteisöjen piirissä olevaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön: iso mies mustine takkeineen alastomat tyttöset sylissään. Äiti-figuurikin on tukkapinneineen nimittäin melko tyttömäisen oloinen, vaikka vartalo viestiikin jo synnytyksen tuomista muutoksista. Mörön mieheyttäminen jää hämmentämään, varsinkin kun meillä on myös käytössä kulttuurisena tulkintamallina muumeista juontuva perinne naispuolisesta Mårranista. Lisäksi ilmaisu ei toimi, sillä englannin kielessä ei yksinkertaisesti ole vastaavaa ”itse kolmantena” -muotoa; ”The Groke Trinity” voisi toimia paremmin.

Turakka Purhosen tekstiiliveistos korostaa sukupolvien jatkumoa, aivan kuin Pyhä Anna -aiheet. Onko se paha ja synkkä perintö, joka mustana sappena kulkee möröstä äidin vartaloon ja sitten tyttösen kädellään koskettamaan äidin pulautukseen? Entä jos unohdamme teoksen erikielisten nimien tarjoamat suunnat, ja näemmekin vaikka burkhaan pukeutuneen äidin, joka kuitenkin näkee tarkkaavaisena joka suuntaan? Jos mustaa väriä ei koe negatiivisena, uhkaavana, voi teoksen henkilöiden läheisyyden ja ihokontaktin sekä sen osoittaman, suorastaan osoittelevan, jatkumon mieltää monin tavoin. Sukuperintö ei yleensä ole ainoastaan hyvää tai pahaa, se on taakka mutta myös lahja, ja samaa mustaa kuin isoäidin kaavussa on myös pikkutytön mustassa tukassa ja ruskeissa silmissä.

 
Elina Räsänen
Taidehistorioitsija

 
Kuvat:
Elina Räsänen